Se vain on niin vaikeaa.
Uskaltaa tunteitaan sanoiksi pukea.
Minäkö muka punasteleva pikkutyttö. No en.
En tunnusta.
Aina pitäisi jaksaa toimia, kuin rasvattu kone.
Olla niin iloinen, hyväkäytöksinen ja hienotunteinen.
Mutta mitä jos siltä ei tunnu, ei ollenkaan.
Anna toisille sydämestäsi niin saat itse.
No eipä ollutkaan niin.
Ja kun kuolet sielusi jää raakkumaan kuin vihainen varis puun latvaan, kun kaveri vei ateriasi.
Tai ehkä olet laineena jossain meressä, jonkun mielessä, kun lyöt viime voimillasi rantakiviin.
Mutta mitä jos oletkin väärässä.
Mitä jos kannattaakin olla ujo ja sopeutuvainen.
Maailma ainakin hyväksyy sinut.
Vaikka sisälläsi huutaakin totuus.
Tämä on väärin.
Ei ja ei.
Minä olen, minä elän ja joka ei tykkää menköön matkoihinsa.
Niin sinäkin menit.
Etkä kysynyt.
Ja en enää edes ole pieni, enkä punastele.
Huomaan sen katsoessani nuorempiani.
Kuinka iloitsen nähdä sen viattomuuden heidän silmissään.
Ja kuinka minua lämmittää se tieto, että jonain päivänä.
Joskus.
Kaikki me toteamme yhteen ääneen.
Maailma ei tappanutkaan lasta sisällämme.
Ja varis raakkuu edelleen puun oksassa.
Sillekin voi hymyillä ja raakkua takaisin.
