Perjantai -iltana baarin peräpöydässä istuu mies.
Sama mies, joka on istunut siinä paikalla jo vuosikaudet.
Kello on viisi.
Mies ei eroa muista asiakkaista mitenkään muuten, kuin että pukeutuu työhaalareihin.
Baarissa kukaan ei kiinnitä mieheen huomiota.
Hänen kanssaan ei kukaan ole jutellut enää vuosiin.
Kukaan ei kysy häneltä, miten viikko meni tai joko sauna lämpiää.
Baariin astuu sisälle seurue nuoria naisia. Ensin he ovat menossa ravintolan takaosaan, mutta miehen huomattuaan vaihtavat suuntaa ja kääntyvät toiseen pöytään tirskuen samalla.
Mies lukee lehteä ja sen lopeteltuaan katsoo ikkunasta ulos, aivan kuin odottaen jotakin.
Tasan kello kuusi mies nousee, vie lasinsa tiskille kiittää tarjoilijaa ja poistuu baarista.
Sitten eräänä toukokuisena perjantaina mies ei saavukaan.
Hän pysyttelee pois myös seuraavalla viikolla.
Muutaman viikon päästä kanta-asiakkaat puhuvat yhdessä henkilökunnan kanssa tyhjenneestä paikasta.
Ihmettelevät keskenään, että onkohan mies kuollut.
Jonkin ajan kuluttua tarjoilija kävelee töiden päätyttyä toisen viereisellä kadulla olevan baarin ohitse.
Hän kohtaa ikkunassa tutut kasvot.
Haalaripukuinen mies hymyilee tarjoilijalle ja nostaa kätensä tervehtiäkseen.
Kello on seitsemän.
