Olin jo unohtanut miltä se näyttää tai tuntuu.

Avatessani koteloa tuntui, kuin olisin ollut jälleen pieni lapsi.

Kuin joululahjan saaneena avasin läpän ja nepparit.

Osa osalta kaivoin huliun esille piilostaan.

Se oli täydellinen, vahingoittumaton ja niin vanha.

Huolellisesti puhdistin huilun, ravasin osat ja malttamattomana nostin sen huulilleni.

Tapailin sormiotteita.

En minä osaa, en minä pysty, enkä minä kykene.

Varovasti puhalsin.

Suukappale suhahti ja huilu itki.

Se valitti, kuin olisi elämänsä menettänyt.

Sormet lensivät pitkin sen runkoa.

Ensirakkaus puhui yhä.

Omaa sanatonta kieltään, hiljaa valittaen.

Hetki oli ohi. Kappale soitettu.

Kyyneleet vierivät poskillani.

Tuijotin vanhaa ystävääni.

Ihmetellen, miksi edes alunperin piilotin sen kaappiin.

Kaunis vanha huiluni, ensirakkauteni.

Emäntä huolella laittoi tärkeän ystävänsä ruokintaliekaan yöksi.

Taputteli vielä päälle mennessään ja kiitti päivästä.

Jotain kuitenkin jäi.

Emäntä unohti kopin oven auki.

Viima iski sisään ja sammakko paleli.

Vaikka se kuinka kääriytyi pehmeän peiton sisään, se silti paleli.

Kunnes uni ei enää odottanut.

Ihmetys oli suuri seuraavana aamuna.

Emäntä löysi sammakkonsa karsinasta ihan liikahtamattomana.

Sammakko ei inahtanutkaan.

Hätähän siinä tuli.

Itkukin.

Että voi unohtaa karsinan oven auki.

Vai unohdinko sittenkään?

Noh ystävällinen setäihminen tuli hätiin.

Rauhoiteltiin ensin emäntä ja sitten sammakko sai oman avun.
Ystävällinen setämies elvytti lähes paleltumakuoleman partaalla olevan
sammakon.

Emäntä oli iki-iloinen ja tanssi sateessa riemusta.

Sammakko hyrräsi tyytyväisenä ja kaikki oli hyvin taas.
Mitä opimme tästä tarinasta.

Auton voi kyllä nimetä miksi vaan, mutta ei
kannata jättää ovea yöksi auki.

Lohkolämmitin ei auta, jos akku on lopussa.

Uskaltaa tunteitaan sanoiksi pukea.

Minäkö muka punasteleva pikkutyttö. No en.

En tunnusta.

Aina pitäisi jaksaa toimia, kuin rasvattu kone.

Olla niin iloinen, hyväkäytöksinen ja hienotunteinen.

Mutta mitä jos siltä ei tunnu, ei ollenkaan.

Anna toisille sydämestäsi niin saat itse.

No eipä ollutkaan niin.

Ja kun kuolet sielusi jää raakkumaan kuin vihainen varis puun latvaan, kun kaveri vei ateriasi.

Tai ehkä olet laineena jossain meressä, jonkun mielessä, kun lyöt viime voimillasi rantakiviin.

Mutta mitä jos oletkin väärässä.

Mitä jos kannattaakin olla ujo ja sopeutuvainen.

Maailma ainakin hyväksyy sinut.

Vaikka sisälläsi huutaakin totuus.

Tämä on väärin.

Ei ja ei.

Minä olen, minä elän ja joka ei tykkää menköön matkoihinsa.

Niin sinäkin menit.

Etkä kysynyt.

Ja en enää edes ole pieni, enkä punastele.

Huomaan sen katsoessani nuorempiani.

Kuinka iloitsen nähdä sen viattomuuden heidän silmissään.

Ja kuinka minua lämmittää se tieto, että jonain päivänä.

Joskus.

Kaikki me toteamme yhteen ääneen.

Maailma ei tappanutkaan lasta sisällämme.

Ja varis raakkuu edelleen puun oksassa.

Sillekin voi hymyillä ja raakkua takaisin.

Äidit työntävät vaunujaan peräkkäin, heillä on kisa. Kuka ehtii ensin. Raitiovaunussa on vain kaksi paikkaa.

Lapset laulavat vaunuissa, yksi itkee ja toinen jokeltaa. Pieni pulleaposkinen tyttö. Puettu punaiseen myssyyn.

Pieni poika itkee, hänellä on kylmä.

En ole varma kumpi on punaisempi. Tytön posket vai myssy.

Liikennevalot huutavat. piip piip piip pi pi pi pi pi piiii.

Kuuletko sen, Vai katsotko vain tiiviisti vaihtuvaa valoa, kuten kaikki muutkin työhönsä väsyneet toimistolaiset.  He kaikki pukeutuvat samoin. Ei saa erottua.

Viikonloppuna on lupa käydä konsertissa tai  teatterissa.  Sitten voi vielä ehkä tuhlata ateriaan ravintolassa ja jälkeenpäin voi valittaa, kun viini oli lämmintä ja ruoka kylmää.

Tarjoilijallakin oli kiire. Epäystävällistä palvelua, mutta ruoka oli edullista.

Ja pääroolin esittäjä oli huono. Ehkä itse osaisit paremmin.

Kiireiset vaunut ohjataan ratikkaan! Vain kaksi mahtuu!

Osaa äideistä odottaa seuraavaa ratikkaa. Pienellä vaunuasukilla valuu nenästä räkää ja pienet silmät ihmettelevät ihmisten kiirettä.  Bysäkillä lapset ovat vain tiellä. Äiti pyyhkii nenän.

Setä, hän ei huomaa lasta. Kulkee ohi, kuin lapsi olisi ilmaa.

Tädit vilkaisevat ja hymyilevät, sitten kasvoille tulee tiukka ilme. Hoitaisi lapsensa muualle.

Lapset ovat tiellä.

Vielä viisi minuuttia ja olen taas myöhässä.

Kiroan vaunurallia, vaikka salaa haluaisin olla juuri se äiti työntämässä vaunuja. Onnellisena omastaan.

Ja lapset laulavat joululauluja tarhasta. Kaikki eivät vielä suomeksi. Jokeltavat menemään. Onnellisen tietämättöminä pahasta ympärillään.

Tunnetko sinäkin pakkasen ja lämpimän vaunun unisuuden väsyneiden työläisten matkatessa kotiin.

Olen myöhässä.

Mitä siitä!

Rikas juuri näin!

Miksi ihminen kieltää omimpansa??

Miksi??

Miksi pitää sopia johonkin kaavaan??

Miksi??

Ja miksi muka pitää suorittaa??

Miksi??

Kenet se tekee onnelliseksi??

Kenet??

Ketä se hyödyttää??

Ketä??

Mitä siitä kukaan saa??

Mitä??

Ja kenelle muka tätä tehdään??

Kenellle??

Ja miten muka pitäisi olla??

Miten??

Ja missä on muka se??

Missä??

Ja kuka se sitten on??

Kuka??

Kerropa se!

Mitä? Miksi, Kenelle? Kuka? Missä? Miten?

Vastaan,

Yhdellä sanalla.

Kapitalismi!

Siksi.

watch?v=V27jLJdTPP0&feature=youtu.be

Sama mies, joka on istunut siinä paikalla jo vuosikaudet.

Kello on viisi.

Mies ei eroa muista asiakkaista mitenkään muuten, kuin että pukeutuu työhaalareihin.

Baarissa kukaan ei kiinnitä mieheen huomiota.

Hänen kanssaan ei kukaan ole jutellut enää vuosiin.

Kukaan ei kysy häneltä, miten viikko meni tai joko sauna lämpiää.

Baariin astuu sisälle seurue nuoria naisia. Ensin he ovat menossa ravintolan takaosaan, mutta miehen huomattuaan vaihtavat suuntaa ja kääntyvät toiseen pöytään tirskuen samalla.

Mies lukee lehteä ja sen lopeteltuaan katsoo ikkunasta ulos, aivan kuin odottaen jotakin.

Tasan kello kuusi mies nousee, vie lasinsa tiskille kiittää tarjoilijaa ja poistuu baarista.

Sitten eräänä toukokuisena perjantaina mies ei saavukaan.

Hän pysyttelee pois myös seuraavalla viikolla.

Muutaman viikon päästä kanta-asiakkaat puhuvat yhdessä henkilökunnan kanssa tyhjenneestä paikasta.

Ihmettelevät keskenään, että onkohan mies kuollut.

Jonkin ajan kuluttua tarjoilija kävelee töiden päätyttyä toisen viereisellä kadulla olevan baarin ohitse.

Hän kohtaa ikkunassa tutut kasvot.

Haalaripukuinen mies hymyilee tarjoilijalle ja nostaa kätensä tervehtiäkseen.

Kello on seitsemän.

Uskomattoman upean maailman, kaikissa väreissään.

Täytenä ja väkevänä.

Sumu oli hälvennyt ja rannan kivet loistivat kirkkaina, kuin silmäsi.

Et ollut kanssani, mutta olallani tunsin lämpimän kätesi.

Vahvan ja varman.

Sillä hetkellä, kun silmäni aukesivat, maailma oli uskomattoman kaunis katsella.

Hengitin syvään ja tunsin minuuteni.

Täytenä, sinussa.